Pelkotiloja

Mä en tiiä mikä mulla on mut tiiän et oon epäkunnos. Äiti kysyy onko kaikki hyvin, kun terapeutti toi mut autolla niiden pihaan. Mä vaan vastaan, että kaikki ois hyvin vaikkei ole. Vaikka meinasin juuri joutua osastolle. Päivällä mulla oli toimintaterapiaa ekaa kertaa ja se meni hyvin... Sit mä lähdin kauppaan, kun kaveri ei vastannut. Ostin jäätelön ja salaattia. Harhailin kaupan edessä ja mietin mihin mä voisin istua. Katsoin ihmisiä, ne tuijotti mua. Mua alkoi ahdistaa... Menin istumaan parkkipaikan ruohoalueelle ja söin jäätelöä. Ne kaikki katsoi mua, mä näin et ne katsoi. Ne nauroi, ne katsoi arvostellen ja vittumaisesti. Ahdisti ja lähdin pois kun olin syönyt sen jäätelön. Kävelin edestakaisin ja lopulta päädyin läheiseen puistoon. Istuin penkille ja aloin syödä salaattia. Ihmisiä kävelee mun ohi, ne puhuu keskenään. Ne puhuu minusta, mä tiedän sen. Jotkut seuraa mua kauempaa, kyttää mua kun syön. Ne nauraa, koska mä oon näin hirveä. Ne puhuu jotain mutten saa sanoista selvää. Mä haluaisin vaan kadota pois, mä haluisin olla edes jossain rauhassa. Mutta mä en saa... Kaikki katsoo mua ja nauraa, puhuu minusta pahaa, haluis vaan satuttaa ja haluis et mä kuolisin...

Sain salaatin syötyä ja mua ahdistaa hirveästi... Lähden kävelemään ja näen maassa kuolleen linnun. Ahdistun lisää, ajattelen ja pelkään sen olevan jokin merkki tulevasta. Joku nainen seuraa mua polkupyörällä ja mä kovennan vauhtia. Mies ajaa ohi pyörällä ja kyttää tyhmä ilme kasvoillaan. Oon melkein paniikissa ja haluan johonkin turvaan. Poli on ihan vieressä joten mä kävelen sinne, sillä siellä ei niin myöhään ole paljon ihmisiä...

Kävelen rappuset ylös ja istun perimmäiseen nurkkaan. Tuijotan lattiaa... Näen jonkun hahmon (naisen) valkoisessa mekossa parvekkeen luona ja ahdistun lisää. En tiedä kauanko olin istunut siinä, kun joku nainen tuli kysymään onko mulla aika jollekkin. Vastasin lyhyesti ettei ole ja hän hämmästyi. Seuraavaksi hän kysyi mun terapeutin nimeä ja lähti katsomaan onko hän paikalla. Kysyi vielä nopeasti onko mulla paha olo ja mä nyökkäsin sanoen vaan "on"...

Hetkenpäästä kuulen tutun äänen. Eräs terapeutti jonka tunnen tuli mun viereen istumaan ja kysyin miksi mä oon täällä ja mikä on hätänä. Hän ei meinannut ensin tunnistaa minua. Mä alan itkeä ja sanon, etten voi mennä ulos, kun siellä on ihmisiä. Kerroin, että ne kyttää mua ja nauraa, puhuu minusta. Hän mainitsee osaston, mutta sanon etten voi mennä, kun läheiset hylkäisivät mut sitten ja poikaystävä varmasti jättäisi. Kerroin harhoista ja siitä mistä kaikki alkoi. Sanoin, etten tunne enää itseäni ollenkaan. Kerroin myös juomisesta miten monta päivää oon sitä tehnyt nyt putkeen... Itken kokoajan... Hän sanoo, että kyllähän musta näkee, että mulla menee huonosti. Kun olin sanonut, että kaikki luulee, että mä esitän ja haen huomiota. Hän mainitsee taas osaston. Sanon, ettei mua haluta osastolle. Hän sanoi, ettei taida olla muuta vaihtoehtoa, koska poli oli jo oikeasti mennyt kiinni eikä sinnekään voisi jäädä...

Sitten hän käy hakemassa oman terapeuttini. Selitän uudelleen samaa ja itken yhä. Menemme hetkeksi huoneeseen juttelemaan. Päädymme siihen, että terapeuttini vie minut vanhempieni luo ja, että jään sinne yöksi...

Mutta mä en jäänyt sinne yöksi, en kertonut vanhemmille, että menee huonosti... Poistin äidin puhelimesta tiedon, että mun terapeutti on yrittänyt soittaa sille... Sitten mä lähdin kotiin juomaan, tein juuri sen siis mitä en olisi saanut tehdä. Matkalla mua ahdisti, hirveesti pelkotiloja. Pelkäsin niitä ihmisiä kadulla, kun ne katsoi mua... Sillä ne haluu satuttaa, mä en halua enää nähdä niitä. Nyt olen kotona ja juon... On niin loppu, mutta en voi mennä osastollekaan. Mun piti mennä torstaina poikaystävän luo, mut nyt sekin pelottaa ja Helsinki, ne ihmiset.. Mä en tiedä mitä teen. Jos en jois niin kuolisin tähän pelkoon...

Olisiko sittenkin pitänyt mennä osastolle?
Sitten mä menetän kaikki ihmiset... Kukaan ei mua halua sitten enää... Antakaa anteeksi, kun en osaa elää...

Tahdon onnellisen elämän

Tää väsymys painaa mua, mut mä en voi siltikään nukkua. Mun sisällä on tuskaa ilman sua, kun mä oon yksin niin tahdon vaan kuolla. Tää taakka painaa mua, se seuraa mua kaduilla. Mä en ole täällä turvassa, en missään ilman sinua. Siltikään mä en osaa vaihtaa kaupunkia, en osaa jättää mennyttä ja kotia. Kaikki on niin vaikeeta, päästää irti ja hypätä, olla elossa. Mä en osaa olla elossa, mä en tiedä mitä se tarkoittaa, oon niin hukassa. Mun elämä on ollut pitkään pelkkä paska, se mistä halusin kokoajan luopua. Mutta mä en ole osannut kuolla, mä en ole osannut luovuttaa, mun sydän on vaan tahtonut taistella. Vaikka kaikki on ollut pelkkää kipua, vaikka mä oon ollut pohjalla. Niin mä en silti luovuta, mä en tahdo kuolla.

Masennus näytti mulle pohjan, elämän ja kuoleman häilyvän rajan. Vaikka mä oon vieläkin täällä niin en aio olla aina, mä aion taistella, mä aion olla voittaja. Sillä häviäminen on syvältä ja samoin kuolema, tuska, kipu, pelko, yksinäisyys, itseviha ja itseinho... Ne on kaikki syvältä, tää elämä on syvältä! Mä en tahdo jäädä tähän, mä tahdon onnellisen elämän!

Avunhuutoja yöhön pimeään

Hajonnut elämä, pirstaloitunut mieli. Mä tartun taas pulloon niin, kuin viitenä aiempanakin päivänä. Olen lopussa, seison rajalla ja odotan, että auto ajais mun ylitse. Seison sillalla ja katson alas, haluaisin vaan hypätä. Haluaisin lopettaa tän tuskan. En jaksa enää yksin täällä...

Mä seison rajalla ja tuijotan Varjoa silmiin. Se haluis viedä mut pois, se haluis viedä mut kuolemaan. Mä nään varjoja kadulla, mä nään kaikkea mitä ei ole edes olemassa. Säikähdän, mua ahdistaa ja mä pelkään. Pelkään elämää, pelkään Varjoa... Kaikki on niin sekavaa ja mä tiedän, etten jaksa täällä enää montaa päivää. Silti mä hymyilen ja nauran, en pysty näyttää todellisuutta kellekään. Varjo ei tahdo, että mä puhun. Se haluaa vaan, että mä kuolen. Enkä mä jaksa taistella enää sitä vastaan.

Mä en enää jaksa kulkea tätä vuorenrinnettä ylös. Mä oon liian väsynyt kävelemään, liian väsynyt taistelemaan. Silti kukaan ei näe mun hymyn takaa miten mä oikeasti voin, kukaan ei näe, koska sä Varjo et sitä halua. Pian sä viet mut niin, kun on tarkoitettu. Sä viet mut pimeyteen, sä viet mut ylös taivaaseen. Sä viet mut... Ja mä itken, koska en osaa muuta. En osaa kertoa kuinka paljon muhun sattuu tää elämä. En voi sanoa, että sä ohjaat mua. Kukaan ei uskoisi mua... Kukaan ei ottaisi vakavissaan. "Se on vaan se epävakaa, joka tuli hakemaan huomiota. Ei se oikeasti voi huonosti, ei se oikeasti meinaa kuolla..." Totuus on se, etten mä jaksa enää montaa päivää... Se ei ole huomionhakuisuutta, vaan se on avunhuuto. Se avunhuuto, jota kukaan ei kuitenkaan kuule.

"Yksin sun täytyy pärjätä täällä tai vaan kuolla..." 

"Ehkä mä kuolen pian, jos mä en enää jaksa..."