Pelkotiloja

Mä en tiiä mikä mulla on mut tiiän et oon epäkunnos. Äiti kysyy onko kaikki hyvin, kun terapeutti toi mut autolla niiden pihaan. Mä vaan vastaan, että kaikki ois hyvin vaikkei ole. Vaikka meinasin juuri joutua osastolle. Päivällä mulla oli toimintaterapiaa ekaa kertaa ja se meni hyvin... Sit mä lähdin kauppaan, kun kaveri ei vastannut. Ostin jäätelön ja salaattia. Harhailin kaupan edessä ja mietin mihin mä voisin istua. Katsoin ihmisiä, ne tuijotti mua. Mua alkoi ahdistaa... Menin istumaan parkkipaikan ruohoalueelle ja söin jäätelöä. Ne kaikki katsoi mua, mä näin et ne katsoi. Ne nauroi, ne katsoi arvostellen ja vittumaisesti. Ahdisti ja lähdin pois kun olin syönyt sen jäätelön. Kävelin edestakaisin ja lopulta päädyin läheiseen puistoon. Istuin penkille ja aloin syödä salaattia. Ihmisiä kävelee mun ohi, ne puhuu keskenään. Ne puhuu minusta, mä tiedän sen. Jotkut seuraa mua kauempaa, kyttää mua kun syön. Ne nauraa, koska mä oon näin hirveä. Ne puhuu jotain mutten saa sanoista selvää. Mä haluaisin vaan kadota pois, mä haluisin olla edes jossain rauhassa. Mutta mä en saa... Kaikki katsoo mua ja nauraa, puhuu minusta pahaa, haluis vaan satuttaa ja haluis et mä kuolisin...

Sain salaatin syötyä ja mua ahdistaa hirveästi... Lähden kävelemään ja näen maassa kuolleen linnun. Ahdistun lisää, ajattelen ja pelkään sen olevan jokin merkki tulevasta. Joku nainen seuraa mua polkupyörällä ja mä kovennan vauhtia. Mies ajaa ohi pyörällä ja kyttää tyhmä ilme kasvoillaan. Oon melkein paniikissa ja haluan johonkin turvaan. Poli on ihan vieressä joten mä kävelen sinne, sillä siellä ei niin myöhään ole paljon ihmisiä...

Kävelen rappuset ylös ja istun perimmäiseen nurkkaan. Tuijotan lattiaa... Näen jonkun hahmon (naisen) valkoisessa mekossa parvekkeen luona ja ahdistun lisää. En tiedä kauanko olin istunut siinä, kun joku nainen tuli kysymään onko mulla aika jollekkin. Vastasin lyhyesti ettei ole ja hän hämmästyi. Seuraavaksi hän kysyi mun terapeutin nimeä ja lähti katsomaan onko hän paikalla. Kysyi vielä nopeasti onko mulla paha olo ja mä nyökkäsin sanoen vaan "on"...

Hetkenpäästä kuulen tutun äänen. Eräs terapeutti jonka tunnen tuli mun viereen istumaan ja kysyin miksi mä oon täällä ja mikä on hätänä. Hän ei meinannut ensin tunnistaa minua. Mä alan itkeä ja sanon, etten voi mennä ulos, kun siellä on ihmisiä. Kerroin, että ne kyttää mua ja nauraa, puhuu minusta. Hän mainitsee osaston, mutta sanon etten voi mennä, kun läheiset hylkäisivät mut sitten ja poikaystävä varmasti jättäisi. Kerroin harhoista ja siitä mistä kaikki alkoi. Sanoin, etten tunne enää itseäni ollenkaan. Kerroin myös juomisesta miten monta päivää oon sitä tehnyt nyt putkeen... Itken kokoajan... Hän sanoo, että kyllähän musta näkee, että mulla menee huonosti. Kun olin sanonut, että kaikki luulee, että mä esitän ja haen huomiota. Hän mainitsee taas osaston. Sanon, ettei mua haluta osastolle. Hän sanoi, ettei taida olla muuta vaihtoehtoa, koska poli oli jo oikeasti mennyt kiinni eikä sinnekään voisi jäädä...

Sitten hän käy hakemassa oman terapeuttini. Selitän uudelleen samaa ja itken yhä. Menemme hetkeksi huoneeseen juttelemaan. Päädymme siihen, että terapeuttini vie minut vanhempieni luo ja, että jään sinne yöksi...

Mutta mä en jäänyt sinne yöksi, en kertonut vanhemmille, että menee huonosti... Poistin äidin puhelimesta tiedon, että mun terapeutti on yrittänyt soittaa sille... Sitten mä lähdin kotiin juomaan, tein juuri sen siis mitä en olisi saanut tehdä. Matkalla mua ahdisti, hirveesti pelkotiloja. Pelkäsin niitä ihmisiä kadulla, kun ne katsoi mua... Sillä ne haluu satuttaa, mä en halua enää nähdä niitä. Nyt olen kotona ja juon... On niin loppu, mutta en voi mennä osastollekaan. Mun piti mennä torstaina poikaystävän luo, mut nyt sekin pelottaa ja Helsinki, ne ihmiset.. Mä en tiedä mitä teen. Jos en jois niin kuolisin tähän pelkoon...

Olisiko sittenkin pitänyt mennä osastolle?
Sitten mä menetän kaikki ihmiset... Kukaan ei mua halua sitten enää... Antakaa anteeksi, kun en osaa elää...