Mä seison rajalla ja tuijotan Varjoa silmiin. Se haluis viedä mut pois, se haluis viedä mut kuolemaan. Mä nään varjoja kadulla, mä nään kaikkea mitä ei ole edes olemassa. Säikähdän, mua ahdistaa ja mä pelkään. Pelkään elämää, pelkään Varjoa... Kaikki on niin sekavaa ja mä tiedän, etten jaksa täällä enää montaa päivää. Silti mä hymyilen ja nauran, en pysty näyttää todellisuutta kellekään. Varjo ei tahdo, että mä puhun. Se haluaa vaan, että mä kuolen. Enkä mä jaksa taistella enää sitä vastaan.
Mä en enää jaksa kulkea tätä vuorenrinnettä ylös. Mä oon liian väsynyt kävelemään, liian väsynyt taistelemaan. Silti kukaan ei näe mun hymyn takaa miten mä oikeasti voin, kukaan ei näe, koska sä Varjo et sitä halua. Pian sä viet mut niin, kun on tarkoitettu. Sä viet mut pimeyteen, sä viet mut ylös taivaaseen. Sä viet mut... Ja mä itken, koska en osaa muuta. En osaa kertoa kuinka paljon muhun sattuu tää elämä. En voi sanoa, että sä ohjaat mua. Kukaan ei uskoisi mua... Kukaan ei ottaisi vakavissaan. "Se on vaan se epävakaa, joka tuli hakemaan huomiota. Ei se oikeasti voi huonosti, ei se oikeasti meinaa kuolla..." Totuus on se, etten mä jaksa enää montaa päivää... Se ei ole huomionhakuisuutta, vaan se on avunhuuto. Se avunhuuto, jota kukaan ei kuitenkaan kuule.
"Yksin sun täytyy pärjätä täällä tai vaan kuolla..."
"Ehkä mä kuolen pian, jos mä en enää jaksa..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jokainen sana on tärkeä, älä jätä sanomatta yhtään ajatustasi. ❤