Varjon valta

Annoin sydämeni Varjolle. Tartuin sen käteen, enkä voi enää irrottaa. En ennen kuin olen tarpeeksi... Varjo ei väisty, se seuraa mun vierelläni kokoajan, tekee mun valintani, päättää elämäni päivien määrän. Se on kaikki minussa, sillä minua ei enää ole. On vain Varjo, se osa minussa joka toivoo kuolemaa, se joka tekee elämisestä lähes mahdotonta. Vai olenko se edes minä, onko se kuitenkin joku muu, mä en tiedä... Varjo saa haluamansa tai muuten mä kuolen. Elämä vai kuolema, mä voin vielä valita. Mä voin vielä taistella. Mutta en enää riittävän kauaa... Jos mä en ehdikään, jos mä en ennätä... Sitten olen ainakin yrittänyt tehdä niin kuin mun pitää.

Mä yritän, mä yritän voittaa. Mä yritän totella ja saada elää. Varjo on niin vahva ja mä oon heikko. Teen niin kuin käsketään, teen niin jos tahdon vielä elää. Muuten ei ole pian mahdollisuutta enää...

Muistojen loukussa

Mä olen loukussa, kahden elämän rajalla. Mä en pääse täältä pois, en osaa valita suuntaa. En tiedä kumpaan maailmaan mä kuulun. En tiedä missä mun paikka täällä on. Seison rajalla, harmaalla alueella. Mä en näe mitään, enkä tunne. En tiedä missä oon, enkä tiedä mihin meen. Mä en mene mihinkään, vaan mä jään jumiin. Jään piiloon, elämän ja kuoleman varjoon. Jään rajalle, missä mikään ei tunnu miltään.

Täällä kaikki on vaan tyhjää, täällä kaikki on vaan sumua. Harhoja ja epätodellisuutta. Epäaitoa hymyä ja tekonaurua. Täällä ei ole mitään aitoa, vaan kaikki on pelkkää valhetta. Täällä mä oon vaikka tahtoisin lähteä. Mun jalat on kiinni pohjassa ja mun kädet on solmussa. Mä en pääse täältä pois, vaikka mä tahtoisin.

Tää on vankila, josta ei paeta. Muistojenvankila, joka ei katoa. Täältä ei pääse ennen kuolemaa, sillä muistoja ei voi unohtaa... Eikä koskaan anteeksi voi antaa. Mä elän muistoissa, enkä pysty niistä irrottaa. Mä en saa unohtaa, mä en voi unohtaa. Mun täytyy vaan elää ja muistaa, olla onneton. Mun täytyy vaan elää vaikka mä lopussa oon. Oon, oon ja oon... Silti mä tänne jään... Jään rajalle elämään, jään muistoihin ja kaipuuseen. Jään, koska en pysty elämään.

Tää on vankila josta ei paeta

Tää on muisto, jota en unohda

Köydet käsien ympärillä kiristää

Silmät itkee ja mieli huutaa: tää ei oo elämää

Silti mä tänne jään

Ja hukun sumuiseen elämään

Pidän kiinni kivusta

Enkä päästä irti surusta

En anna kyynelten kadota

En anna sumun haihtua

Koska tää on mun maailma

Kaunis ja katoava

Enkä mä osaa muuta

En tiedä maailmaa toista

Enkä mä osaa unohtaa

Mä en halua unohtaa

Koska mä pelkään pudota uudestaan

Vieraat kasvot

Ahdistus kaikuu kaduilla, pelko asuu mun kaavoilla. Nään hahmoja, jotka on muilta piilossa. Niitä ei ole oikeasti, tiedän ettei ole. Silti mä pelkään nähdä niitä. Mun aivot nukkuvat sumussa kuin talvihorroksessa, vaikka nyt on kesä. Tuntuu, että pää ois täynnä pelkkää sumua ilman ainuttakaan ajatusta.

Kun mä katson peiliin niin en näe mitään. En näe tuttua peilikuvaa, nään vaan vieraat kasvot joka katsoo jonnekin pimeään. Tuijotan sitä hahmoa peilissä, katson sitä silmiin ja mua alkaa itkettää. Se en ole minä, se on joku muu joka on tullut ja pilannut kaiken. Se on pilannut mun elämän.

Mihin minä katosin, mille pysäkille mä jäin? Jäinkö mä tosiaan sairaalan sängylle, vai lensinkö mä sieltä taivaaseen? Jos mua ei enää ole niin kuka puolestani hengittää, kuka elää mun elämää? Kuka katsoo mun silmillä pimeään, kuka haluaa mun kuolemaa, jos se en olekaan minä? Tyttö vailla nimeä, tyttö vailla tulevaisuutta. Vaikka sä sanoit, etten mä ole toivoton tapaus... Silti mä pelkään, että se oli vaan lohdutus. 

Kun peilikuvansa kadottaa, niin elämältä pohja katoaa. Kun hukkaa itsensä, on jo tiensä päässä. Peilistä katsoo väsynyt ja apea tyttö, mun kuvankaltainen. Mutta sielua en tunne, enkä kasvoja. Tunnen vaan ääriviivoja. Olen hukannut kaiken muun tuntemani. Ja mä nauran vaikka sattuu, enemmän kuin ennen. Eikä kukaan huomaa et mä oon oikeesti rikkinäinen. Itken salaa piilossani, niin kuin silloin teinivuosina. Itken piilossani ja toivon et tää kipu jo lakkaisi. Mutta se ei lakkaa, se ei kai lopu koskaan.

Rikottu peilikuva

"En osaa sanoa

Yhtään ymmärrettävää lausetta

En osaa kertoa

Etten mä ole enää elossa

En pysty sanomaan

Kuinka joku vieras pelistä on alkanut tuijottamaan

En uskalla sanoa

Etten enää tunne minua

En pysty kertomaan

Että oon muuttanut toiseen maailmaan

En voi sanoa

Että mä oon ihan hajalla

En voi kertoa

En pysty ainuttakaan lausetta

Sillä tää kaikki on vaan valhetta

Vaikka tää on oikeesti totta

Niin teille tää on uskomaton maailma

Mutta mulle tää on todellista

Vieraat kasvot ja rikottu peilikuva

Enkä mä osaa sanoa

Mä en osaa kertoa

Et mikään ei ole kunnossa"